Muut lajit
Esittelemme lyhyesti harjuksen, hauen, kirjolohen, raudun ja mateen pilkinnän niksit.

   
HARJUKSEN PILKINTÄ


Harjuksen pilkintä on mielenkiintoista ja varsin helppoa verrattuna monen muun kalalajin pilkintään. Ainoa edellytys on, että kalapaikallasi esiintyy harjuksia. Kaikkein helpointa kalastus on pienissä virtavesissä, mutta myös järvillä saalista saa helposti. Harjus ei vaella kuin suvantojen ja koskien väliä, joten jos olet löytänyt harjuksia kesällä ovat ne lähettyvillä myös talvella. Kalakerho tekee joka kevät retkiä Kemijoelle, Inarijärvelle ja Kitiselle. Saaliit ovat yleensä aina kesäkautta parempia.

Harjuksen pilkinnässä on kaksi selvää sesonkia eli alkutalvi ja loppukevät. Jokivesissä ensimmäiset jäät ovat parasta aikaa ja järvillä pilkittäessä kevään viime jäät antavat mukavimmat saaliit. Isoissa ja happirikkaissa vesissä harjus on aktiivinen koko talven verrattuna vaikkapa siikaan. Parhaat syöntiajat ovat varsinkin keväisin iltapäivällä. Mikä mukavinta niin tuulettomat ja aurinkoiset ilmat ovat antaneet saalista parhaiten.

Välineet
Parhaiten ovat toimineet pienet tasapainopilkit (2-4 cm), mosarit ja leechit sekä sivuperukkeissa olevat mustat ja vihreät perhot. Pystypilkkiä on sen sijaan melkoisen turha uittaa. Värit saavat olla luonnollista ravintoa muistuttavat, joita terästetään muutamilla tehosteväreillä. Ruskea ja harmaa tasapaino fluoripunaisilla iskupisteillä on oma valintani. Tasapainopilkin värikoukuista parhaiksi olen todennut oranssin sävyiset mätikoukut. Mosareissa ja leecheissä myös musta väritys toimii. Oikein huonolla syönnillä tai pienissä puroissa kannattaa käyttää myös pieniä kullanvärisiä mormuskoita, jos virta ei haittaa liikaa.

Pilkkivapa saa olla melko jäykkä ja varustettuna jarrulla. Harjus iskee pilkkiin 95 %:sti täydestä vauhdista eli tärpit ovat rajuja. Eli pilkkimiehen tulee olla koko ajan varuillaan, koska karkaamisia sattuu harmittavan usein. Siiman tulee tästä syystä olla riittävän vahvaa eli vähintään 0,25 mm.

Syöttinä käytetään kärpäsen toukkia, kastematoja tai katkaravun pysrtöjä.

Kairaksi riittää 4-5 tuumainen, koska harjus on kapea kala ja vielä kilon kokoinenkin sopii avannosta ilman mitään vaikeuksia. Paljon tärkeämpää on ottaa kairan teroitusvälineet tai varaterät matkalle mukaan. Jokivesissä jäähän sekoittuu usein pientä hiekkaa tai kairaus osuu kiven päälle. Reissu on pilalla, jos terä menee pilalle ensimmäistä avantoa kairattaessa.

Harjuksen esiintymispaikat
Jokivesissä

Harjus siirtyy talvella joen rauhallisempiin osiin eli pilkintä tapahtuu koskien niskalla ja alla sekä lähellä olevien koskien välisissä suvannoissa. Useimissa vesitöissä on ongelmana liian alhainen vesi. Paikkatuntemus on suureksi eduksi, koska koko koskialueen harjukset saattavat löytyä muutaman metrin alueelta. Paikan löydyttyä tulee pitää järki päässä eli pilkkiä vain muutamia harjuksia ruokakaloiksi, ettei pilaa koko aluetta. Keväällä harjukset siirtyvät enemmän koskien eri osiin, mutta jäät ovat siinä vaiheessa jo vaarallisen heikot. Silloin kalastaminen tapahtuu niin lähellä sulan reunoja kuin turvallisesti vain pääsee. 
Järvissä
Harjukset tavoittaa samoilta paikoilta kuin kesälläkin. Alkutalvesta harjukset ovat hieman syvemmällä kuin keväällä, jolloin pilkintäsyvyys on vain 0,5-2 metriä. Pohjien epätasaisuudet keräävät harjuksia eli hyvän paikan tunnistaa isoista kivistä, karikosta, jokien suista ja salmista. Keväällä ylivoimaisesti parhaat pilkkipaikat ovat railot ja vanhat avannot tai luonnon tekemät avannot. Harjus kerääntyy näiden lähelle, koska sieltä löytyy myös kevään ensimmäiset kuoriutuvat hyönteisravinnot. Jos railoja ja avantoja ei järvessä ole, niin ottipaikka löytyy kun kairailee kohtia, joista lumi on sulanut pois eniten. Heti kun ensimmäisiä hyönteisiä näkyy jään päällä (nousevat avannoista) on paras syöntikausi alkanut.


Kalastustekniikka
Jokipilkinnässä

Harjus on erittäin arka kala ja häiriintyy helposti kun pilkitään matalassa. Paikalle saavuttua tuleekin tarvittavat reiät kairata valmiiksi ja ryypätä sitten rauhassa kahvit. Harjus palaa olinpaikalleen ja rauhoittuu noin 15 minuutissa. Kalastus aloitetaan sitten aivan pohjasta ja pilkitään sitten lähelle jään reunaa asti. Jos virtaus on kova ja pilkkiä on vaikea saada avantoon suorassa kannattaa kokeilla seuraavaa: Siimaa lapetaan kelalta jäälle esimerkiksi 3 metriä ja pudotetaan se kerällä pilkin perässä avantoon. Tällä tavoin pohja yleensä löytyy, ennen kuin virtaus ehtii tarttua pilkkiin. Pilkintävedot saavat olla rauhallisia mutta tiheitä eli pilkkiä ei kannata seisottaa yhdessä kohtaa. Jäällä tömistelyä ja metelöintiä pitää varoa. Lisäksi oma varjokin saattaa häiritä harjuksia. Yhtä reikää pilkitään pari minuuttia ja sen jälkeen kierretään reikiä vuorotellen. Jos kahdella ensimmäisellä kierroksella ei kaloja kuulu, tulee vaihtaa kalapaikkaa seuraavaan. Samasta avannosta saa usein muutaman harjuksen eli kun ensimmäinen harjus on tullut valloittaa seuraava melko pian vapautuneen paikan.
Pohjoisessa kovassa virrassa, kuten Kemijoen koskissa pilkitään myös Seniori-vaapuilla. Pohjaan pudotetaan sopiva paino 10-30 grammaa ja seniori kiinnitetään painon yläpuolelle n. 30 sentin tapsiin. Syvällä pilkittäessä samassa litkassa on 2-3 vaappua. Virtaus saa vaapun uimaan itsekseen ja vavalla pomputetaan painoa pohjassa, joka houkuttelee harjukset paikalle.
Järvipilkinnässä
Tekniikka on melko sama kuin jokipilkinnässä. Järvillä kuljetaan huomattavasti enemmän eli kierretään avantoja ja railoja laajalla säteellä. Hyvän paikan löydyttyä voidaan lähettyville kairata muutama lisäavanto. Takaisin tulomatkalla pilkitään samat reiät, koska harjus liikkuu aktiivisesti keväällä ja pysähtyy vain jos ravintoa löytyy. Avantoa lähestytään varovaisesti, koska harjus saattaa olla jään reunassa syömässä kuoriutuvia hyönteisiä tai planktonia syöviä pikkukaloja. Pilkintä kannattaa aloittaa aina ylhäältä alaspäin eli ensin kokeillaan aivan jään alta ja pudotetaan pilkkiä muutaman sekunnin välein aina 20 senttiä kerrallaan. 


HAUEN PILKINTÄ

 

Hauen pilkintä on äärimmäisen jännittävää ja antoisaa puuhaa. Silloin kun jäät ovat heikot ja selkäpakoille ei ole asiaa, on aika perehtyä hauen pilkintään. Haukia pilkitään ennen kaikkea rantaruohikoiden läheltä ja ojien suilta syksyn ensijäillä ja kevään viimejäillä. Toki haukia saadaan tasaisen hyvin myös keskitalvella, sillä hauki viettää keskitalvensa normaalisti melko matalassa 3-5 metrin vedessä. Lisäksi ojien/jokien suut ja matalat lahdet ovat kokeilemisen arvoisia.

Helpoiten hauen löytää pienistä metsälammista, mutta paikkatuntemusta omaavat löytävät sen kyllä myös tutuilta järviltä ja mereltä. Merellähän pilkkihauen keskikoko voi olla useita kiloja, kun taas järvillä ja lammilla usein alle kilon. Hauen kalastus on ennen kaikkea porukkaharrastus, koska haukipaikan löytäminen vaatii usein sadankin reiän kairaamista. 

Kausi aloitetaan heti, kun jäät vain kestää. Kylmän kankeat hauet ovat alkujäillä aivan matalassa saalistamassa kaloja mm. kutemassa olevia siikoja, muikkuja tai silakoita. 

Koska jäät ovat ohuet on reikien kairaus vähintään 6-tuumaisella kairalla helppoa. Reikiä kairataankin oletettuun paikkaan tultaessa heti vähintään kymmenen, mieluimmin parisenkymmentä, eri syvyyksille (0,5 metristä-3 metriin). Hauki häiriintyy reikien kairauksesta, joten ne tulee tehdä kaikki kerralla valmiiksi. Tämän jälkeen pilkitään reikiä vuorotelleen ja odotellaan haukien iskua. Pilkki pudotetaan pohjaan ja tömistellään 5 sekuntia. Sen jälkeen tehdään rauhallisia nostoja ja kokeillaan aivan jään alareunaan asti. 

Pari minuuttia reiällä riittää, sillä hauki ottaa heti kohdalle saapuessaan. Iskut tulee yleensä poikittain ja usein hauki ei jää heti koukkuihin kiinni. Silloin ei auta hätääntyä, vaan odotellaan uutta iskua, joka seuraa usein muutaman sekunnin päästä. Kalan iskiessä sen koon tuntee heti. Alle kilon painoiset vedetään sukkana ylös, mutta isompia joutuu väsyttämään varsinkin keväällä pitkään. Reikään ujuttamisen jälkeen otetaan avuksi nostokoukku ja varotaan pilkin koukkujen tarttumista avannon reunoihin. Usein hauki on niin iso, ettei se mahdu avannosta tulemaan. Silloin ei auta kättä työntää avuksi hauen terävien hampaiden takia. Ainoa oikea keino on antaa hauelle löysiä ja isontaa avantoa kairaamalla kylkeen toinen avanto tai hakkaamalla tuuralla. Varo kuitenkin kairaamasta siimaa poikki. Hauki pysyy yleensä hyvin kiinni, joten hätäillä ei kannata.

Mielestäni syksyä parempi sesonki on kevään viime jäät, jolloin hauet tulevat valmistautumaan kututouhuihin ja syövät hanakasti tasapainopilkkejä. Keväällä myös haukien liikkeet ovat laajoja, joten itseltä säästyy jatkuva kairaus ja haukien etsintä.

Keskitalvella hauet oleskelevat isojen lahtien suulla hiukan syvemmällä. Pohjan tuntemus auttaa kalojen löytymisessä. Isot pohjakivet tai montut vetävät haukia puoleensa. Todennäköisin hauen oleskelusyvyys keskitalvella on noin 4 metriä.

Hauen pilkintä välineet ovat tietysti isoa kaliiberia. Jarrullinen kela on tarpeen ison iskiessä, mutta tavallisillakin vahvoilla pilkkivälineillä pärjää, kun viilaa kelan jarrut kuntoon, siten että hauki saa tarvittaessa löysää siimaa. Siimaksi vahva kuitusiima 20 mm on sopiva ja perukkeen käyttö on suositeltavaa, parhaiten toimii uistelussakin käytetty notkea perukesiima. Pilkeistä käytän kaikkein suurimpia tasapainoja eli 8-10 sentin mittaisia papukaijan, muikun ja ambulanssin sävyjä. Syöttiä ei välttämättä tarvita, mutta kalan pala alakoukussa tai salakanpyrstö takakoukussa parantaa ottihaluja huonolla syönnillä. Viime vuosina markkinoille tulleet tasapainot jigipyrstöllä varustettuna ovat olleet todella tappavan tehokkaita. Mielenkiintoista on pilkintä myös täkykalalla, joko elävällä tai kuolleella. Toimivan yhdistelmän saa tehtyä isosta jigipäästä, johon lisätään perukemateriaalin avulla 3-haarakoukku, tapsin mitta on noin 10 senttiä riippuen syöttikalojen koosta. Kala kiinnitetään alaleuasta jigikoukkuun ja 3-haarakoukku kiinnitetään kalan selkäevään. Pilkillä kalastetaan kuten tasapainopilkillä.

Monet pilkkivät myös Räsäsen lusikoilla ja professoreilla. Niihin hauki iskee myös hyvin, mutta kiinni pysyminen on tasapainopilkkejä huonompaa. 




KIRJOLOHEN PILKINTÄ

   


Kirjolohi on kova taistelija pilkin nokassa ja siksi pyytämisen arvoinen kohde. Kirjolohen saa pienellä harjoituksella helposti pilkin päähän, toinen asia on saada se avannon paremmalle puolelle.

Kirjolohta pyydetään tietenkin vain niiltä alueilta, joissa sitä varmasti esiintyy. Villin Pohjolan istutuslammet ovat suosittuja, mutta itse käyn mieluiten kalapaikoilla, joissa kirjolohet ovat viihtyneet pitempään ja ovat painoltaan isompia. 

Merellä kirjolohia kannattaa pilkkiä kasvatusaltaiden vierestä, joiden lähettyville karanneet kalat jäävät pyöriskelemään. Varsinaiset ennätyssaaliit olen kuitenkin pilkkinyt jokivesistä, joista niitä ei ole saatu kesällä pois kalastettua. Mm. Kemijoesta pilkitään talvella satoja kirjolohia ja keskipaino on parin kilon luokkaa.

Kirjolohen pyynnissä avanto on saatava suureksi, jotta kalan saa ylös. Alkukaudesta tuuralla saa riittävän reiän ja jäiden paksuttua 8-tuumainen kaira on paras, mutta 6-tuumaisellakin vielä selviää. Pilkkivapa saa olla jämerää mallia ja kela mielellään jarrullinen. "Tee se itse" -mies tekee käyvän vavan  tavallisesta pilkkivavasta vuolemalla jarrutappeja lyhyemmäksi, jolloin kalan napatessa siima luistaa sopivasti läpi. 
 
Alkukaudesta siima saa olla 0,30 mm paksua monofilia tai 0,15-0,20 mm kuitusiimaa. Vielä kun varustautuu nostokoukulla, niin pääsee alkuun mainiosti. Paksuja jäitä varten kannattaa nostokoukku tehdä itse: Ohuen kepin tai vanhan teleskooppi vavan nokkaan kiinnitettään iso kaksihaarakoukku, jonka saa ujutettua kalan kidusten alle ylösnoston koittaessa. Alkukaudesta hyviä pilkkejä ovat isot lusikkauistimet ja värikkäät pystypilkit.

Vuoden vaihtuessa kirjolohipilkkivälineet vaihdetaan kevyemmäksi. Nyt vavan päässä uitetaan 3-5 senttisiä tasapainopilkkejä, jotka on varustettu karvapyrstöllä. Näiden lisäksi kokeillaan Mutu-Leechejä ja Mosareita sekä mormuskoita. Kirjolohi on mieltynyt oranssiin, keltaiseen, punaiseen ja vihreään väriin, joten näillä on viisainta aloittaa. Tahnan sijasta syöttinä voi käyttää punaisia kärpäsiä ja surviaisia. Siimaa tulee myös ohentaa 0,17-0,20 millin paksuiseksi. Mitä kauemmin kirjolohet ovat vapaina uineet, sen tarkempia ne ovat ravinnon suhteen. Todella nirsoille kaloille kannattaa tarjota apukeinona mäskäystä eli pohjan pudotetaan taikinapalloja, joiden seassa on surviaisen toukkia, mätijyväsiä tai katkan pyrstöjä.  Mormuskoiden tulee tiukan paikan tullen matkia tarkasti luontaista ravintoa eli lähinnä pohjassa ryömiviä larvoja. Kiinnitä kuitenkin mormuska kunnolla, koska istarilammilla olen usein saanut kirjolohia, joiden suupielestä roikkuu parikin morria siimanpätkä tai ketju mukanaan. Erittäin suosittua on käyttää myös erillisiä lyhyitä sivutapseja, joissa on perhoja lisähoukuttimena varsinaisen pilkin lisäksi. 

Kalastus aloitetaan aina pohjan tuntumasta ja tehdään teräviä parinkymmenen sentin mittaisia nykäyksiä noin 5 sekunnin välein. Välillä pidetään hieman pitempi tauko ja pilkki nostetaan noin 30-40 senttiä pohjasta ja sama liikesarja toistetaan. Jos pohjaan ei ole koukuilla kiinnijäämisen vaaraa, niin pilkki pudotetaan välillä pohjaan ja hakataan muutaman kerran. Pilkin uitossa liikkeiden täytyy olla puolet rauhallisempia kuin ahvenen pyynnissä, sillä kirjolohi on arka kala ja saattaa säikkyä liian nopeita liikkeitä. Koska kala on arka, kannattaa heti paikalle saavuttua kairata useita reikiä valmiiksi. Pilkinnän perussääntö on, että pilkitään sitä rauhallisemmin liikkein mitä kauemmin kalojen istutuksesta on aikaa.

Kirjolohi viihtyy talvella usein 4-8 metrin syvyydessä. Pohjissa olevat syvänteet, lahtien suut ja ojien edustat ovat kirjolohen suosikkipaikkoja. Tarkkoja paikkoja on vaikea tietää etukäteen, vaan kirjolohi liikkuu aktiivisesti ja periaatteessa se voi napata mistä kohtaa vain. Alku- ja loppukaudesta pilkintä aloitetaan huomattavasti matalammasta vedestä eli noin 2-3 metristä.

Kirjolohi iskee vauhdilla ja usein puolittain ohi. Jos ohi-isku sattuu ei pidä hermostua, vaan pilkkiä pidetään tärppi korkeudessa ja väristetään ranteella hiukan. Kirjolohi iskee melkein aina uudestaan muutamaa sekuntia myöhemmin. Kun kirjolohi sitten jää kiinni, niin kelan jarrun tulee olla kunnossa. Kirjolohi on kova taistelija ja ihan suorilla sitä avantoon harvoin saa. Kuitenkin se riuhtoo itsensä aika pian väsyksiin ja muutamassa minuutissa saa vastaistutetun saaliin ylös. Jokivesissä kauan olleet parin kilon yksilöt vaativat jo 10 minuutin uittamisen. Kala väsytetään aina vavalla ja kelalla eli käsin ei kannata siimasta koskaan nostaa. Nostokoukku otetaan käyttöön vasta kun kala on täysin väsynyt ja pää on avannon alosassa.

Paras ajankohta kirjolohen pyynnille on aamupäivä tai iltahämärä. Parhaimmat saaliit olen saanut huonolla ilmalla eli lumipyryssä ja matalapaineella. Pilvisenä päivänä saalista saattaa saada kellonajasta riippumatta, mutta kirkkaalla auringonpaisteella saalit ovat jääneet heikoiksi auringonnousua lukuun ottamatta.

Mikäli kalastukseen halua tehokkuutta lisää, kannattaa pyyntiin laittaa useita vapoja noin 5 metrin välein. Ns. ootto-onginta menetelmässä käytetään syöttinä tahnaa ja vapoihin laitetaan hälyttimet, jotta kuuluu milloin kala on kiinni. Tärkeintä on virittää jarru sopivan löysälle, jotta kirjolohi saa pikkuhiljaa löysää siimaa tahnaa imiessään, ennen kuin kalastaja ehtii vavan luokse.


Vastaistutetulle kirjolohelle kelpaavat hyvin isot lusikat, joiden koukkuun voi laittaa syöttitahnaa tai perinteisiä onkimatoja.


Kirjolohimormuskat ovat usein isoja ja värikkäitä, oikein aralle kalalle musta on usein paras väri.  Syötiksi käyvät parhaiten kärpäsentoukat.

 


Erilaiset mosarit ja leetsit ovat luotettavia kirjolohen pilkinnässä


RAUDUN PILKINTÄ

   


Rautu eli nieriä on kalavesiemme kaunotar, vaikea pyydettävä, mutta maultaan herkullinen pilkkikala. Rautua pilkitään lähinnä Inari-Muonio linjan pohjoispuolelta eli siellä missä luonnonolosuhteet ovat suotuisat pilkkimiselle usein vasta huhtikuun puolenvälin jälkeen.

Rautua esiintyy sadoilla eri tunturijärvillä, mutta kalastuspaine on ollut niin kova, että teiden varsilta on turha pilkkiä. Hyvät kalapaikat ovat vähintään 5 kilometriä lähimmästä autotiestä, joten kalapaikoille mennään moottorikelkalla, lentokoneella tai hiihtämällä.

Hyviä rautuvesiä on ennen kaikkea Käsivarressa, Inarijärven takana, Vätsärissä seudulla ja Pohjois-Norjan lukemattomilla järvillä. Kalakerho on todennut hyviksi paikoiksi Käsivarren alueella Somasjärven, Pitsusjärven, Lossujärven ja Vuontisjärven ympäristön pikkulammet. Vätsärissä Iso Rovijärvi ja Tuulijärvi ovat hyviä valintoja. Kaamasen pohjoispuolella on useita järviä, joiden saavuttaminen onnistuu suksilla, esimerkiksi Säytsjärven ympäristön lukemattomilla pikkujärvillä pääsee raudun makuun pikku vaivalla. Hyvän rautujärven tunnistaa syvästä ja happipitoisesta vedestä. Kun kiertää paljon voi löytää itselle mukavan pikkujärven, jossa saa olla rauhassa isoja rautuja pilkkimässä.

Parhaat syöntiajat osuvat melkein aina aamupäivälle. Toukokuu on yleensä parasta syöntiaikaa runsaan valoisuuden ja helpon liikkumisen takia. Jäällä on oltava aamu seitsemältä ja syönti hiipuu pikkuhiljaa kello 12 jälkeen.

Aamulla aikaisin raudut löytyy aivan matalasta eli 1-2 metrin syvyydestä. Aamun edetessä raudut siirtyvät syvemmälle ja iltapäivällä pilkkiminen on tehokkainta 5-6 metrin syvyydestä. Myös pilvisyys vaikuttaa raudun liikkeisiin: Kirkkaalla ilmalla raudut jää helpommin syvemmälle, mutta pilvisellä säällä ne ovat varmimmin matalassa. Lapissa vedet ovat kirkkaita ja raudut näkee houkuttimet kaukaa. Sama koskee pilkkijää, avannosta katselemalla näkee helposti jopa 2 metriä syvälle, joten näköpilkinnällä saa lisämakua touhuun.

Oudolla paikalla kalastettaessa tulee ensin löytää otolliset raudun olinpaikat. Jokien ja purojen suut tulee testata ensimmäisenä. Sen jälkeen kokeillaan niemien kärjet ja lahtien suut. Rautu ruokailee hiekkaisten ja kivikkoisten pohjien tuntimassa, jossa syvyysvaihtelut ovat suuria. Rautu liikkuu laajalla säteellä ja parven löytyminen vaatii kairausta. 

Rautu on arka kala ja saattaa säikkyä jatkuvaa kairaamista. Itse kairaan pitemmillä reissuilla illalla valmiiksi seuraavaan päivän reiät tai päivän mittaisella reissulla pidetään alkuun kairaustalkoot eli kairataan noin 10 reikää mieheen. Moottorikairasta on hyötyä ja sellainen kannattaa vaikka vuokrata, jos olet moottorikelkalla liikkeellä. Kalaa etsittäessä reikä kaivetaan noin 7-8 metrin välein matalasta syvempään edeten. Peruskairaan on syytä varata jatkokappale mukaan, koska jäät saattavat olla vielä toukokuun alussa yli metrin paksuja.

Rautupilkkijä varustautuu  matkalle kestävillä välineillä. Perusväline yli puolen kilon raudulle on 5-8 senttinen rautupilkki, jossa 10-15 sentin siimatapsin päässä mormyska tai perho. Mikäli kalastat paikassa, jossa rautujen keskikoko on 100-200 grammaa on tehokkaampaa pyytää pelkillä leecheillä, mosareilla ja mormyskoilla. 

Rautupilkki eli rautulätkä on pyöreähkön mallinen, koska sen tulee leijua avantoon pudottaessa ja väläytellä kylkiä menomatkalla. Parhaiksi väreiksi ole todennut kuparilätkän, jossa on maalattuna tai teipattuna punaista ja keltaista, sekä joskus myös mustaa ja valkoista. Pilvisenä päivänä myös hopea tai sinertävä loiste pilkissä on pelastanut makkaransyönniltä. Tapsin päässä käytettävä mormyska, perho tai pelkkä koukku saa olla aika iso eli vähintään sentin kokoluokkaa. Parhaiksi väreiksi olen todennut vihreän, oliivin, kellertävän ja punaisen.



Yleensä rautu vaatii myös syötin. Jos käytät pelkkää koukkua on kunnon kastemato hyvä, mutta lisäksi kannattaa aina varata mukaan katkaravun ja mustekalan palasia ja säilykesimpukoita. Mormyskaan voi pujottaa kärpäsen toukan. Raudulle tuntuu haju olevan merkityksellinen, joten syöttitahnakin on kokeilemisen arvoinen. Joskus syöttien loppuessa, olen käyttänyt myös saatujen kalojen mahanahkaa syöttinä ja sekin on kelvannut.
 
Rautu on kuitenkin oikukas kala. Huippusyönnillä ollaan parhaimmillaan saatu satakin rautua päivässä, mutta seuraavana päivänä samoilta paikoilta ei ole nykäisytkään. Ilman äkillinen muutos saa raudut yleensä liikkeelle.
Rautupilkkijän liikkeet ovat rauhalliset. Alkuhoukutusvetojen jälkeen pilkkiä väristellään ja nypytellään koko ajan eli pilkin pitää olla rauhallisessa liikkeessä koko ajan. Välillä kannattaa laskea siimatapsi pohjaan, joka saa usein raudun syöksymään kiinni juuri silloin. Kiinni jäätyään rautu taistelee mukavasti ja kampeaa itseään poikittain avantoon vedettäessä. Rautu pysyy kuitenkin hyvin kiinni, joten mitään kiirettä ylösnostoon ei ole vaan kalan kannattaa antaa väsyä.


Rautupilkille kannattaa varustautua kunnolla, koska tuntureilla tuulee yleensä aina. Hyvän tuulensuojan saa vaikkapa pressusta, jonka saa kepeillä kiinnitettyä kelkan rekeen.


MATEEN PILKINTÄ
   


Madepilkintä ajoittuu sen kutuaikaan eli tammi-helmikuulle, joskus myös maaliskuulle. Alueittain on kutuajoissa eroja, joten ne täytyy opetella vesistökohtaisesti. Lapissa ensimmäiset mateet kutevat jokivesissä jo tammikuun puolivälissä  ja viimeiset järvissä vasta maaliskuun alkupäivinä. Etelässä ja varsinkin merellä kutu osuu useimmiten helmikuun 1-15 päivän välille. 

Sesonkia jatkaa se, että made tulee hyvissä ajoin kutupaikoille ja jää kudun jälkeen myös jopa kuukaudeksi paikalleen. Pyyntikeinot ovat vain erilaiset, kuin kiihkeimmän kudun ollessa.

Hyviä madepilkkipaikkoja on ympäri Suomea. Kuuluisimpia paikkoja merellä ovat Porkkalanniemi, Rymättylä, Inkoo, Porin edusta, Porttipahta, Simojärvi ja jokien suu alueet, kuten Kemijoki. Kemijoen voimalaitosten altaat antavat huikeita tuhansien mateiden saaliita vuosittain ja siellä Kalakerhokin on asiaan perehtynyt. Helsingistä lähin madepaikka löytyy Espoonlahdelta. Järvissä missä madetta yleensä esiintyy kannattaa sitä pilkillä kokeilla.

Made kutee 1-3 metriin veteen ja se suosii sora- ja hiekkapohjaisia paikkoja. Mutapohjista sitä harvoin kutemasta löytää. Made on paikkauskollinen ja kutupaikka on vuosittain sama. Kutu tapahtuu isoissa parvissa, joten kalapaikan löydyttyä pysytellään pienellä alueella. Jokisuiden puuttuessa selkäkarikot sekä matalat sisä- ja ruohikkolahdet ovat kokeilemisen arvoisia. Veriset jäljet jäällä paljastavat madepaikat tai seuraamalla otsalamppujen välkkymistä jäällä.

Madepilkillä on totuttu perinteisesti olemaan pimeällä. Sen onkin varminta aikaa, mutta pilvisenä päivänä ja varsinkin kaamoksen vaivaamassa Lapissa, on aivan sama mihin vuorokauden aikaan jäällä istuu.

Mateita pilkitään madeharalla, ryöstöpilkillä tai isolla pilkillä tai mormuskalla. Madeharalla tarkoitetaan alakuvassa olevaa lyijymötikkää, jonka yläpuolelle 10-20 sentin päähän laitetaan syötiksi kalanpala (kuore ja kiiski ovat kestävimmät). Kun made tökkii syöttiä kiskaistaan vavasta, jolloin made jää leuastaan koukkuihin kiinni.


Toinen keino on kalastaa kiivaimpana kutuaikana ilman syöttiä tömäyttelemällä madeharaa pohjaan. Toiset mateet luulevat sitä kutevaksi kalaksi ja hyökkäävät kimppuun.

Ryöstöpilkillä tarkoitetaan valkoista kenkälusikan mallista pilkkiä, jossa on 2-4 koukkua alapuolella. Ryöstöpilkin tarkoituksena on matkia naarasmadetta, joka valmistuu kutemaan tökkimällä pohjaa. Valkoinen väri kuvaa mateen mahaa. Ryöstöpilkkiä liikutellaan ylösalas niin että koukut koskettavat koko ajan pohjaa. Made tulee tunnustelemaan nokallaan ja viiksillään, jolloin sen tuntee siimassa ja vavassa. Sen jälkeen tehdään terävä vastaisku ja made jää koukkuihin kiinni.

Kudun jälkeen pilkitään kutupaikoille jääviä mateita isolla pilkillä tai mormuskalla, jossa syöttinä käytetään kalapaloja. Made on huononäköinen ja suurimmalla osalla on lisäksi loiskaihin sumentamat silmät. Joten made käyttää tuntoviiksiään ja hajuaistiaan. Sen takia välineiden ulkonäöllä ei ole suurta merkitystä.

Madepilkkijä varustautuu vähintään 6 tuuman kairalla ja nostokoukulla, koska ison mateen napatessa se on hankala ujuttaa ylös varsinkin paksun jään aikana. Lisäksi otsalamppu tai taskulamppu on hyvä olla mukana. Pilkkivapa pitää olla järein malli, mutta myös pelkkä puupalikka riittää. Siimana käytän 0,50 mm monofiiliä, joka kestää rajutkin vedot.

Saapuessani kalapaikalle kairaan heti 5-10 reikää muutaman metrin välein. Jos mukana on kavereita tehdään reikiä reilusti enemmän. Taktiikkana on kiertää reiältä reiälle ja mateiden löydyttyä voidaan kairata vielä muutamia lisäreikiä. Kun parvi on löytynyt heilutan ryöstäjää tai haraa, niin että toinen käsi pitelee siimaa. Näin tunnen pienenkin tönäisyn pilkissä, jota ei aina vavassa tunne. Pimeällä kun ollaan liikkeellä ei katseen varaan voi paljoa luottaa. Mateen saatua tulee se heti verestää, jotta maku säilyy hyvänä. Paikkaa ei tarvitse tutulla alueella juuri vaihtaa, joko mateet ovat paikalla tai eivät ole. Päiväkohtaiset erot ovat suuria itse kutuaikanakin, joka johtuu varmaankin ilmanpaineesta ja säätilasta yleensäkin. Hyvänä madeilmana pidetään räntäsadetta ja matalapainetta.


Ahvenen pilkintä
Kuhan pilkintä
Siian pilkintä
Kilpapilkintäopas
Flash aloitussivu
Etusivu
Pilkintä
Verkkokalastus
Viehekalastus
Perhokalastus
Tietoa seurasta
Hyötytietoa
Kalapaikat
Yhteystiedot
Kuvagalleria
Blogi
Myynnissä